Pyykki-zen

Tuossa puhtaita pyykkejä räpelöidessäni sain sellaisen jalat alta-zen-kokemuksen että häntäluuta pakottaa vieläkin.

Koskapa tämä on sen tason kyökkipsykologiaa että hävettää, en tohtinut laittaa sitä sinisen elämän seinälle. Sen sijaan postaan sen tänne.

Elämässä ja pyykinpesussa

Ne, jotka ovat suurimmalla rasituksella, tarvitsevat hellävaraisinta kohtelua.

Oi onnea, se näyttää kirjoitettuna vielä typerämmältä kuin miltä se päässäni kuulosti.

Mutta näin se on. Päätän tänään täältä tähän.

(pyykinpesussa se vaan sinänsä ottaa kuulasta, kun eivät lähde puhtaaksi, eli ovat käyttökelvottomia hellävaraisesti kohdeltuna ja tehokkaammalla tahranpoistolla ovat käyttökelvottomia koskapa, niin tiedättehän te. Ja niinhän juuri eläm (Klong).

P.P.S Blogger väläytti mahdollisuutta lisäillä postauksen perään jotain mahtavia linkkejä, niin että voisitte entistä paremmin jakaa nämä rujot mutta kauniit viisauteni muillekin. Hätiköin ja klikkasin sen jotenkin pois niin etten löydä moista namiskuukkelia enää. Vaan mitäpä tuosta. Onhan sentään googlebot kävijöiden takaamiseksi.

Miksi ne sillai?

On se kumma.
Kun asettaudut johonkin ns. noutopöydän ääreen, niin paikalle osuu ihan varmasti naiseläjä, sellainen noin +40-iältään, joka ei voi olla sanomatta jotain seuraavista fraaseista:

"On se niiiiin ihanaa kun pääsee kerrankin valmiiseen pöytään!"
"On se yhtä juhlaa kun saa jonkun toisen laittamaa ruokaa!"
"Voi että se sitten maistuukin hyvältä kunhan vaan on jonkun toisen laittamaa ruokaa!"

Täytyy kyllä myöntää, etten ole suurperheen äiti joka olisi nyykertynyt taakkansa alle, mutta emmä vaan silti käsitä! Tiedoksi teille:
- einestä saa kaupasta. On vaikeaa kuin 1-2-3 sen laitto ja syönti. Epäterveellistä se on kyllä, enkä missään nimessä sitä suosittele, mutta kannattaa se enemmän kuin naulat läpi ranteen läpi nilkan.

- valmiiseen pöytään pääsee ihan kohtuullisella kustannuksella tai jopa ilmaiseksi, hakeutumalla
a) lounaalle
b) kylään
c) jakamalla kotitöitä

En taida olla Jaakko Kolmosen reinkarnaatio, mutta silti tykkään omista keitoksistani ihan poskettomasti. Jos te ette, niin ostakaa mausteita tai keittokirja.

Rakkaudella Hynyselle

Jouni Hynynen loihe lausumaan vastikään ilmestyneessä Myö Ämmät-lehdessä lasten kasvatuksesta.

(Tiedän kyllä, että tällaisen jutun yhteydessä pitäisi laittaa suora sitaatti, lehden ilmestymispäivä, sosiaaliturvatunnus, gps-koordinaatit ja arvioitu esiintymistiheys mutta kun ei mulla niitä ole niin muistin varassa mennään.)

Jotensakin niin se meni, että Jounilla on tavoitteena -ilmeisesti jopa oman elämänsä ainoana tavoitteena- kasvattaa lapsestaan "parempi ihminen ku mie itte oon". Ja jos jokainen tekisi näin niin Hynysen mielestä maailma olisi "pikkasen parempi paikka".

Kuule Jones. Tilanne taitaa tosiaankin olla sellainen, ettet ole maailman ainoa tai ensimmäinen vanhempi jolle lapset eivät riitä sellaisina kuin sattuvat olemaan. Saati sellaisina että olisivat yhtä hyviä, tai huonoja, kuin vanhempansa.

Ei tarvitse etsiä sen kauempaa kuin jonkin junnuliigan, Michael Aaron pianokoulu 1:n tai koulutodistuksen liepeiltä niin jo löydät vanhemman jolle ei riittänyt. Oma menestys aikanaan oli mitä oli ja peli niiltä osin menetetty, mutta ah niissä pienissä pilteissä voi kaiken korjata.
Eikä maailma ole siitä tainnut sen paremmaksi paikaksi muuttua.

Koskemattomat

Tiedättehän sen raivostuttavan "sealed for your protection"-lätkän mikä on esimerkiksi ketsuppipullossa? Sen jonka kanssa menee hermot, joka ei aukea millään, ja vihdoin avautuessaan läsäyttää puolet pullon sisällöstä otsaan ja toisen puolen keittiön roiskekattoon?

Sen joka laittaa hurraamaan irtotavaran, paperipussien ja ekologisuuden puolesta?

Siitä ei siis suin tykätä ja pitää ihan ihmetellä että kuka tästä hygieniasta oikein vouhottaa näin paljon että näitäkin tarvitaan.

Mutta annas olla jos se on niin löyhällä että ei ole mahdollisesti ollut ollenkaan kiinni koskaan, vaan irtoaa kierrekorkkia avatessa. Johan heti tuntuu että thyi, tähän tuotteeseen on joku voinut koskea.

Sama pää

Kun facebook-addiktio syvenee niin blogi hiljenee.

Olen joko dementoitumassa tai äärimmäisen hajamielinen jostain muusta syystä.

Aloitan jutun kertomisen, lopetan sen yhtäkkiä tuijottamalla kaukaisuuteen. Kaveri hoputtaa "niin mitä sitten tapahtui?". Hä, ai millon?

Nousen toimittamaan jotain asiaa, huomaankin jonkun ihan toisen, teen sen, palaan takaisin ja muistan sen alkuperäisen asian - ehkä.

Myöhästyn ihan joka ikisestä kuviteltavissa olevasta tapaamisesta.

Tuherran pikkuasioita tuntikausia.

Kolme viikkoa lomaa piti olla että tajusin tämän, riittäisiköhän toiset kolme siihen, etten enää olisi näin retkellä?

Pokka

Kävin kaupassa. Kassalla aloin kiivaasti väittää ostamani kurkun olevan espanjalainen, eikä suinkaan kotimainen jonka mukaan minua veloitettiin. Myyjä ei juuri korvaansa lotkauttanut, ei edes yrittänyt kurottaa väärin punnitsemaansa kurkkua kohti.
Outoa, ettei myyjää sen vertaa kiinnosta. Tämä johtui joko
a) myyjän motivaatio-ongelmasta
b) ympäri kurkkupakettia painetuista Suomen lipuista.

Arvaukset kommenttilaatikkoon!

Terv. nimimerkki "Osaan nauraa itselleni satunnaisesti"